Levottomuudesta ja onnesta

Lähdin muutama viikko sitten katsomaan auringonlaskua takametsämme jälkeen avautuvan pellon reunalle. Luonto oli kamalan levoton. Sellainen, mitä se ei ole ennen ollut. Ihan kuin se ei tietäisi miten päin olisi ja mitä tulisi tai kuuluisi tapahtua. Tuntuu samalta. Koko kevät on mennyt yhdessä levottomuuden sumussa.


On ollut kaikenlaista. 

On ollut niitä päiviä, että miettii voiko tämä olla edes mahdollista? Mä oon ollut todella paljon ihmisten seassa ja toivonut sen jälkeen, että olisipa omaa tilaa. Ja kun istun polvet sylissä raivattuani omaa tilaa, toivoisin kaikista eniten, että olisipa nyt niitä ihmisiä ympärillä. On ollut myös niitä hetkiä ja päiviä, kun oon ollut sanoinkuvailemattoman onnellinen ja kiitollinen. Niin, että oon kiittänyt kaikkia ympärillä, halaillut ja hymyillyt iltaisin idiootin näköisenä juuri ennen kun oon nukahtanut. Oon myös toteuttanut suurimman unelmani tänä keväänä. Se on niin kutkuttava ja ihana asia, ettei siitä haluaisi hiiskua. Sisälläni asustaa vielä pieni ja viheliäs pelko sen karkaamisesta, mutta voin luvata kertovani kaikesta vielä! Jotenkin tämä kaikki levottomuus on ollut myös hyväksi. Olen mennyt ja yllättynyt. Se on saanut mut etsimään omia juttuja ja seikkailemaan. Ja se kaikki. Se kaikki on kasvattanut mua ihan mielettömän paljon. 



Peruskoulua on jäljellä reilu kuukausi. Käsittämätöntä. Vielä stressi on onnistunut pitämään haikeuden kadoksissa, mutta kun työt on tehty tiedän sen iskevän yhdellä rysäyksellä. Miten kehvatsun nopeasti aika voi mennä? Uskallan hetken miettiä menneitä ja tunnen heti suurta ikävää oppitunteihin, kun söimme kaverini kanssa salaa karkkia ja kikatimme snäpeille ja viesteille, joita yritimme tulkita. Tai sitä, kun makasimme kaveriporukkamme kanssa toukokuisena päivänä välitunneilla päät toistemme mahojen päällä ja nautimme elämästä.


Syksyllä toteutin yhden unelmistani ja lähdin kokeilemaan teatteria. Se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä. Ei edes se, että mä pääsin näyttelemään vaan ne ihmiset joiden kanssa sitä saa tehdä. Mun oma tyttöjengi, joka on opettanut mulle mistä tyttöenergiassa on kyse ja mitä oikeasti tarkoittaa, että tukemalla toisia syntyy jotain hienoa. Me esitettiin tänä vuonna Seitsemän veljestä, ja se oli jotain i-han mie-le-tön-tä. Olen myös tänä keväänä tehnyt paljon kaikkea sellaista, joista en olisi vuosi tai puoli vuotta taaksepäin uskaltanutkaan haaveilla.


Olen löytänyt itseäni kevään aikana ja nyt on tosi hyvä ja levollinen olo olla minä. Olen löytänyt kirjoittamisen lisäksi mun ykkösjutun, jossa mä oon mielestäni tosi hyvä. Se on iltavillit. Kun pitäisi käydä nukkumaan, laitan musiikin täysille ja tanssin niin pitkään, kunnes väsähdän. Se fiilis on ihan käsittämätön, kun musiikki ja koko kroppa vievät mukanaan. 


Niinkuin Haloo Helsingin kappaleessa "Terveisin mä" lauletaan

"Kiitos maailma, kiitos elämä,

nöyrin terveisin,

 mä."

Kommentit

  1. Hei. Mä jonkin hyvin hienovaraisen sattuman kautta löysin tänne ja haluan sanoa kiitos. Kiitos universumille siitä että löysin tänne, ja kiitos sinulle, että olet. Olet mua viitisen vuotta nuorempi, mutta nään sussa paljon itseäni. Ehkä sitä itseäni, mikä joskus olin, tai joka halusin olla. Iltavillit on minustakin parasta, älä ikinä kadota sitä. Mä en ole vieläkään uskaltautunut aloittamaan teatteria, eikä mulla ollut kaveriporukkaa, jonka kanssa pitäisi päätä toisen vatsalla välitunnilla. Älä kadota sitä, älä kadota hetkessä elämistä ja pienistä asioista nauttimista, äläkä sydämesi kuuntelemista ja tilaisuuksiin tarttumista, uskaltamista ja rakastamista. Mutta kiitos. Kyllä mä vielä rohkenen aloittaa teatterin ja tehdä kymmeniä muita asioita, joihin en peloltani ole antanut itselleni mahdollisuutta. Olet kaunis.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti